Muistan vieläkin elävästi sen illan, kun synnytys käynnistyi. Itkin silloin yöllä koko automatkan sairaalaan, kun minusta tuntui niin pahalta jätää esikoinen hoitoon kotiin ja lähteä sairaalaan. Mietin autossa vain sitä, kuinka suuri ikävä minulla tulisi olemaan esikoista ja miten hän tulisi suhtautumaan vauvaan. Tunsin pientä syyllisyyttä siitä, että meille on tulossa toinen lapsi. Ehtisimmekö me enää antaa esikoisellemme yhtä paljon huomiota?
Myös synnytys hirvitti minua. Ensimmäisen lapsen kohdalla todella moni asia oli mennyt pieleen. Monen mutkan kautta synnytys päättyi lopulta 17 tunnin jälkeen kiireelliseen sektioon. Pahojen synnytyskipujen vuoksi edes epiduraali ei tuonut helpotusta oloon. Tuntui että kipuani vähäteltiin ja kukaan ei ottanut sitä todesta, kun sanoin ettei epiduraali auta. Käskettiin aina vain odottamaan. Se tuntui silloin ja siinä tilanteessa äärimäisen pahalta ja loukkaavalta.
Kakkosen kohdalla saavuimme noin puoli kolme yöllä sairaalaan ja synnytys lähti hyvin etenemään. Myöhemmin aloin kuitenkin jälleen voimaan kivusta pahoin ja pyysin epiduraalia. Vähän jännitti, sillä se oli auttanut esikoisen synnytyksessä vain hetken. Minua hirvitti ajatus synnytyksestä ilman kivunlievitystä, varsinkin kun viimekertaiset kivut muistuivat elävästi mieleen.
Epiduraalin laitossa oli aluksi vaikeuksia, mutta lopulta onnisti ja kipu lakkasi. Noin tunnin jälkeen kipu palasi ja oli jälleen niin järkyttävää ja supistukset todella tiheitä ja pitkiä, että itkin vain miestä vasten. Lopulta kun uusi annos annettiin, ei se auttanut yhtään. Tapahtui siis sama mitä esikoisen kohdalla ja se mitä olin eniten pelännyt. Olin kauhuissani, sillä esikoisen kohdalla kätilö oli sanonut, ettei tiedä miten oloani voisi enää auttaa.
Jouduin pärjäämään pelkällä ilokaasulla synnytyksen loppuun. Menetin kivun ja väsymyksen vuoksi muutaman kerran tajuntani. En muista paljon mitään muuta, kun epätodellisen tunteen siitä, että koko tapahtuma olisi ollut vain unta ja oli kun olisin seurannut tapahtumaa vierestä. Vauva ei meinannut tulla millään ulos ja näytti siltä, että edessä on jälleen sektio. Lääkäriä odotellessa päätin kokeilla neuvoista ja kielloista huolimatta ponnistamista omalla tyylilläni, sillä kätilön neuvoma asento ei valitettavasti tuottanut tulosta. Halusin vauvan vain pian ulos, jotta kipu loppuisi. Kätilö hieman yllättyi siitä, että ponnistukseni tuottikin tulosta ja synnytys alkoi jälleen etenemään. Ponnistusvaihe kesti melkein kaksi tuntia ja en voi sanoin kuvailla kuinka helpottunut olin siitä, että vauva lopulta syntyi! Vauva saapui maailmaan käsi poskella ja parkaisi! Sain pitää häntä pientä hetken rinnallani ja muistan sanoneeni miehelle, että hän on täydellinen! <3
Mies jäi hoitamaan vauvaa, kun minut vietiin leikkaussaliin. Olin niin kipeä, että minut päätettiin nukuttaa paikkailujen ajaksi. Heräsin heräämöstä neljän tunnin jälkeen ja pääsin vihdoin tutustumaan uuteen perheenjäseneemme. Se on täysin totta kun sanotaan, että kaiken sen kivun unohtaa kun saa oman pienen aarteen syliinsä.
Imetys lähti hyvin käyntiin kakkosen kanssa ja hän on ollut hyvin helppo vauva isosiskonsa tavoin. Sairaalasta pääsin kotiin kolmantena päivänä, jolloin isosisko pääsi ensimmäisen kerran näkemään pikkusiskonsa. Muistan, että isosisko halusi heti ensimäiseksi ottaa vauvan syliin! :) Meistä oli parempi, että isosisko ei tulisi sairaalaan mukaan. Niin pienelle olisi ollut kovin vaikea selittää, miksi äiti jää uuden vauvan kanssa sairaalaan, eikä tule hänen kanssaan kotiin. Emme haluneet aiheuttaa esikoiselle turhaa päänvainaa tai mustasukkaisuutta. Neiti sai kuitenkin kotona nauttia isän ja isovanhempien jakamattomasta huomiosta.
Pikku kakkonen on luonteeltaan hyvin iloinen, tyytyväinen ja jo nyt hirveän herkkä pahoittamaan mielensä. Hänen kanssaan on ollut helppo löytää päivärytmi ja sen löydyttyä ja sitä noudatettaessa arki sujuu todella hienosti. Aluksi ihmettelimme kun neiti välillä itki iltaisin pidenpään, mielessä kävi jo koliikki. Mutta ymmärsimme nopeasti, että neidin nukkumaanmenoaikoja piti noudattaa lähes orjallisesti, sillä jos väsymys meni vähänkin yli, oli nukahtaminen pitkä ja itkuinen taistelu. Neiti nukahtaa lähes heti vaunuun tai sänkyyn, kun laittaa hänet sinne heti kun ensimmäiset väsymisen merkit on havaittavissa.
Isosisko on osallistunut alusta asti paljon vauvan hoitoon ja on ollut hellä ja huolehtivainen sisko. Mustasukkaisuuttakaan ei ole pahemmin esiintynyt. Olen yrittänyt ottaa hänen mahdollisimman moneen juttuun mukaan ja keksiä hänelle kivaa tekemistä. Kun sisko on päiväunilla vietämme esikoisen kanssa aikaa ihan kahdestaan.
On ihana seurata, kuinka lapsista on päivä päivältä enemmän seuraa toisilleen. Tyttöjen uusi yhteinen juttu on kylpeminen. Kakkonen on alkanut pitämään kovasti vedestä ja mielellään läträä vedellä kylppärissä isosiskon kanssa nyt kun on oppinut istumaankin.
Kahden pienen lapsen hoitaminen on tietenkin paljon työläämpää kun yhden ja oma aika on usein kortilla. Mies tekee myös pitkiä työpäiviä ja on välillä työmatkoillakin ja joudun olemaan paljon lasten kanssa kolmistaan. Lapset kasvavat kuitenkin (valitettavan) nopeasti ja kohta tytöt jo leikkivät enemmän keskenään ja minullekkin jää enemmän omaa aikaa. Arki kahden pienen kanssa sujuu kuitenkin varsin hyvin, kun on selvät rutiinit ja säännöt miten toimitaan.
Mennään nyt tämän kerran hieman henkilökohtaisemmalla aiheella. :)
Mukavaa viikonlopun jatkoa! :)
Saa+kurkistaa+blogi.jpg)
